”On laiva valmiina lähtöön se kaukomaille käy
missä taivaalla illan tullen ei pohjan tähteä näy.
Kun nousee purjeet purren ja köydet irrotetaan
tänne ystävä armas surren sua jäämme me kaipailemaan”
Näitä sanoja lauloin jokin aika sitten rakastakin rakkaamman enoni hautajaisissa.
”Miks kaikki kaunis katoaa? Rakkaat viedään meiltä liian aikaisin”
Taas jouduin päästämään irti yhdestä minulle tärkeästä ihmisestä. Musta tuntuu etten löydä sanoja kun ajattelen enoani ja sen poismenoa. Ehkä aikaa on kulunut liian vähän puhuakseni siitä laisinkaan. Halusin kirjoittaa siitä tänne jo aiemmin, mutta en vaan oo pystynyt, en pysty hyväksymään sitä asiaa vieläkään oikein kunnolla. Tunnen sellasta kipua mitä en tiennyt että voi edes tuntea. Kuinka edes voisin sen selittää? Ehkä en voikkaan, voin vaan sanoa että muhun sattuu. Niin paljon, että se tuska tuntuu fyysisenä kipuna. Että tekis mieli vaan huutaa että tämä käy niin kipeää, niin kipeää ettei mikään sana riitä sitä kertomaan.
Puhumattakaan siitä, että muutama päivä sitten menetin melkein enoni lisäksi minulle yhden kaikista rakkaimmista ihmisistä koko maailmassa, sellaisen joka on kuin puolet minusta, joka on osa minua kuin lapseni on osa minua. Jonka kuolema olisi mulle sellainen asia, että en varmasti enää ikinä voisi tuntea olevani ehjä. Mutta luojankiitos sain vielä aikaa hänen kanssaan.
Tässä näiden tapahtumien myötä, näiden viikkojen ja päivien aikana olen alkanut ajattelemaan elämää ihan eri tavalla. Kuolemaa, ja kuolemanjälkeistä elämää. Mitä meille tapahtuu kun aika jättää? Milloin on minun aika lähteä? Kuka täältä lähtee seuraavaksi? Pelkään, että milloin tulee seuraavaksi tieto siitä että joku on kuollut.
Oon elänyt viimeviikot ihan sumussa. Päivä kerrallaan mennyt eteenpäin. Välillä musta tuntuu ihan toivottomalta, että en vaan jaksa enää. Käy mielessä ajatus ”joko saa luovuttaa”. Mutta ei! En aio luovuttaa. Kaikesta selviää, kun pitää uskon ja toivon yllä. Onneksi ystävät tukee ja auttaa. En edelleenkään selviäisi ilman niitä yhdestäkään päivästä.
Tuntuu että tää kirjottaminenkaan ei vaan luonnistu.. kai mä elän niin sumussa vielä. Miten tästä herää? Voisko tästä herätä vaan niin että se oli pelkkä painajainen?
Kaipaan vaan niin kovasti enoa..
”Me tiedämme että sä lähdet vain koska muuta et voi
ja me toivomme että nyt sulle pian taas laulu onnesta soi”
<3