Syksy

Syksy on menny jo pitkälle enkä vaan oo ehtinyt kirjoittaa. Paljon on ehtinyt tapahtua, ihmissuhteissa ja elämässä ylipäätään.

Aloitin opinnot elintarvikealalla ja jätin ainakin toistaiseksi sosionomiopinnot taakseni. Koulussa olen viihtynyt ja huomannut että ala on kyllä mulle oikea! Oon nyt vaan joutunut olemaan jo 3 viikkoa pois koulusta kun on elämässä niin paljon vastoinkäymisiä ihan sairasteluista kolariin. No, en ota siitä stressiä. Ne poissaolot ehdin kyllä korvata.

Mut mikä tärkeintä ja ihaninta; oon rakastunut 😍 Mieheen joka kohtelee mua paremmin kun kukaan ikinä, johon voin luottaa täysin ja jonka kanssa pystyn ja saan olla juuri sellainen kun olen! En edes tiennyt että tällainen on mahdollista! Meidän alku on ollut aika tosi haastava, kun mulla on ollut vaikeuksia uskaltautua suhteeseen, vaikuksia antaa itselleni luvan olla oma itteni, luvan rakastua. Ja viimein kun uskallan, se tuntuu niin taivaallisen hyvältä ja vapauttavalta! Toivon kyllä tosiaan että tämä tulee kestämään 💓

”Sydän tietää tien, mieli on vain auttamassa askelten ottamisessa.”

 

 

Taivas ei oo rajana

Jokainen päivä tuo mukanaan uudet haasteet, uusia kokemuksia. Uusia ajatuksia, ehkä päähänpistoja joita myöhemmin katuu tai sitten iloitsee siitä kuinka rohkea olikaan.

Mä oon tehnyt viimeaikoina paljon ratkaisuja yhtäkkiä. Oon ehkä vähä kokeillut omia rajojakin tavallaan. Oon halunnut uskaltaa olla enemmän minä. Oon halunnu muuttua. Oon halunnu ehkä jotenkin olla ja elää niin, ettei mieti liikaa ja oo jonkun pelon tai toisten mielipiteiden takia tekemättä jotain mikä on itselle tärkeää. Tavallaan mä jotenkin oon niin elossa, ja siks haluan tehä asioita. Isoja ja pieniä. Laidasta laitaan. Ehkä mä vihdoin alan voida olla oma itseni? Tai ehkä mä haen sitä vielä, mutta suunta on ainakin sitä kohti.

”Liian monta mielipidettä kertomassa oikeest ja väärästä.

Älä usko kaikkien puheita. Kuuntele mut tee sun valinta.

Oot kaunis, rohkee ja elossa, tää maailma muuttuu teoilla.

Voin salaisuuden paljastaa taivas ei oo rajana.”

Oi että mä oon tehny niin isoja muutoksia. Mä vaan menin ja leikkasin mun hiukset lyhyeksi. Sitä mä kadun, se oli just tämmönen älytön päähänpisto ja just sitä semmosta purkamista et jonkun asian täytyy muuttua. No, onneks ne on vaan hiukset ja ne kasvaa takasin. Tai sitten mä teen taas uuden äkkiratkaisun ja laitan pidennökset! Eihän sitä tiiä.

Mä myös hain aivan yhtäkkiä kouluun. Ihan eri alalle mitä mä nyt opiskelen. Tajusin, että mä en oo uskaltanu lähtä toteuttaan mun salaista haavetta. Siis uskaltanut! Oon liikaa miettinyt toisten mielipiteitä asiasta. Mä pistin hakupaperit meneen ja toivon mukaan mä saan syksyllä alottaa puhtaalta pöydältä aivan kaiken. Mä pääsisin toteuttamaan mun unelmia.

Uskon että sillä mun enon kuolemalla on iso merkitys tähän kaikkeen. Mä putosin jotenkin ihan pohjalle ja oon joutunut rämpiin sieltä ylöspäin kohdaten samalla kaikkia muitakin vaikeita asioita. Ja koska sen mun enon kuoleman myötä mä aloin miettimään elämää niin eri tavalla. Sitä, kuinka haurasta kaikki on. Ja sitä miten paljon joku haluais olla elossa ja tehdä asioita mutta ei vaan voi ja tulee aika nukahtaa ikiuneen. Kun ite on jotenkin ollut elämättä vaikka on ihan elossa. Kuulostaa varmaan ihan tosi sekavalta, mutta tarkotan siis sitä että oon vasta tajunnut sen, että pitää tehä asioita, pitää elää ja nauttia elämästä aivan täysillä.

”Täytyy antaa kaikkensa jos haluu kylpee onnessa.

Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa.

Mul on taskus pari unelmaa mutta matkalla myös pari muuttujaa

Juuri kun on kaikki kaunista joku vetää maton mun alta

Elämäs kaks vaihtoehtoa taistelen tai kaadun taistellessa

Luovuta ei löydy sanakirjasta jonka pienenä sain faijalta”

Mä en koskaan luovuta ja mä saavutan vielä ne unelmat mitä mulla on

koska oon menossa niitä kohti kovaa vauhtia.

On vain kaksi päivää jolloin mitään ei ole tehtävissä.

Toinen on eilinen

Toinen on huominen

Tänään on siis oikea päivä rakastaa, uskoa, elää.

On laiva valmiina lähtöön

”On laiva valmiina lähtöön se kaukomaille käy 

missä taivaalla illan tullen ei pohjan tähteä näy.
 
Kun nousee purjeet purren ja köydet irrotetaan 

tänne ystävä armas surren sua jäämme me kaipailemaan”

Näitä sanoja lauloin jokin aika sitten rakastakin rakkaamman enoni hautajaisissa.

”Miks kaikki kaunis katoaa? Rakkaat viedään meiltä liian aikaisin”

Taas jouduin päästämään irti yhdestä minulle tärkeästä ihmisestä. Musta tuntuu etten löydä sanoja kun ajattelen enoani ja sen poismenoa. Ehkä aikaa on kulunut liian vähän puhuakseni siitä laisinkaan. Halusin kirjoittaa siitä tänne jo aiemmin, mutta en vaan oo pystynyt, en pysty hyväksymään sitä asiaa vieläkään oikein kunnolla. Tunnen sellasta kipua mitä en tiennyt että voi edes tuntea. Kuinka edes voisin sen selittää? Ehkä en voikkaan, voin vaan sanoa että muhun sattuu. Niin paljon, että se tuska tuntuu fyysisenä kipuna. Että tekis mieli vaan huutaa että tämä käy niin kipeää, niin kipeää ettei mikään sana riitä sitä kertomaan.

Puhumattakaan siitä, että muutama päivä sitten menetin melkein enoni lisäksi minulle yhden kaikista rakkaimmista ihmisistä koko maailmassa, sellaisen joka on kuin puolet minusta, joka on osa minua kuin lapseni on osa minua. Jonka kuolema olisi mulle sellainen asia, että en varmasti enää ikinä voisi tuntea olevani ehjä. Mutta luojankiitos sain vielä aikaa hänen kanssaan.

Tässä näiden tapahtumien myötä, näiden viikkojen ja päivien aikana olen alkanut ajattelemaan elämää ihan eri tavalla. Kuolemaa, ja kuolemanjälkeistä elämää. Mitä meille tapahtuu kun aika jättää? Milloin on minun aika lähteä? Kuka täältä lähtee seuraavaksi? Pelkään, että milloin tulee seuraavaksi tieto siitä että joku on kuollut.

Oon elänyt viimeviikot ihan sumussa. Päivä kerrallaan mennyt eteenpäin. Välillä musta tuntuu ihan toivottomalta, että en vaan jaksa enää. Käy mielessä ajatus ”joko saa luovuttaa”. Mutta ei! En aio luovuttaa. Kaikesta selviää, kun pitää uskon ja toivon yllä. Onneksi ystävät tukee ja auttaa. En edelleenkään selviäisi ilman niitä yhdestäkään päivästä.

Tuntuu että tää kirjottaminenkaan ei vaan luonnistu.. kai mä elän niin sumussa vielä. Miten tästä herää? Voisko tästä herätä vaan niin että se oli pelkkä painajainen?

Kaipaan vaan niin kovasti enoa..

”Me tiedämme että sä lähdet vain koska muuta et voi 

ja me toivomme että nyt sulle pian taas laulu onnesta soi”

    <3

 

 

 

 

Eksiä

”Eksät on vaan eksiä”?

Mulle eksät ei oo vaan eksiä. Ne on ihmisiä, joiden kanssa oon viettänyt pitkään aikaa, jakanut elämää, jakanut mennyttä ja suunnitellut tulevaa. Tutustunut, rakastanut, ihaillut ja kokenut asioita yhdessä -niin hyvässä kuin pahassakin.

Aluksi eron tullessa on yleensä viha, ehkä katkeruus ja kaikkea erilaisia tunteita ristiin rastiin, mutta mitä jää jäljelle? Vaikka eroaminen itse parisuhteesta olisikin ollut oikea ratkaisu, menetät sinulle tärkeän ihmisen elämästäsi. Parhaan kaverin; sen, kenen kanssa koit joskus olevasi kokonainen.

Eron jälkeen on aika oppia elämään yksin, totutella siihen ettei ole sitä jotain keneen turvautua ja kenen kanssa jakaa elämää. Mutta miksi se vaan menee usein niin, että kun erotaan parisuhteesta, se tarkottaa automaattisesti sitä että yks kaks joku sulle tärkeä ihminen vaan katoaa sun elämästä. Se voi olla yks keskustelu, ehkä jopa yksi puhelu -yksi tekstiviesti. Ja padam, joku on vaan poissa. Ihan kun kuolisi. Sitä ei vaan enää oo.

Jotain ketä rakastat, on vaan yhtäkkiä poissa.

Toki on niitäkin paljon, ketkä pystyy jatkamaan elämää sovussa/ystävinä. Arvostan sellaista tosi paljon. Mulla ja mun lapsen isällä meni vuosi, ennenku me saatiin sopu. Musta on ihanaa, että me ollaan nyt jonkunlaisessa sovussa eikä tarvi olla vihaa ja katkeruutta. Se on mulle yksi tärkeimmistä ihmisistä koko maailmassa, oonhan tuntenut sen jo 10 vuotta. Onhan se mun lapseni isä. Ei sitä muuta mikään. Mulla ei oo minkäänlaisia romanttisia tunteita kyseistä ihmistä kohtaan, mutta sillä on aina oma paikkansa mun sydämessä, tapahtui mitä tahansa.

Toivoisin niin, että voisin saada sovun myös toisen mulle tärkeän ihmisen kanssa. Me erottiin loppujen lopuksi aika yhtäkkiä, juuri kun olin kerennyt tutustua tähän henkilöön se oli jo poissa. Ihan perseestä. Mä olisin voinut jatkaa ystävinä.

Mut elämä ottaa ja elämä antaa. Mä uskon kuitenkin, että jokaisella ihmisellä joka on mun elämässä ollut (oli se sitten lyhyt tai pitkä aika) on joku tarkoitus. Ja joskus sen ihmisen tarkoitus on vaan olla sen tietyn hetken siinä. Joskus käy niin että joku palaa sun elämään pitkänkin ajan jälkeen. Silläkin on siinä tapauksessa oma tarkoituksensa.

Oletko sinä joutunut luopumaan yhtäkkiä jostain sinulle tärkeästä ihmisestä? Saitko koskaan välejä kuntoon? Oliko se lyhytkin aika aivan uskomattoman ainutlaatuista? Onko joku ihminen josta olit jo luopunut, palannut yllättäen elämääsi? Kaikilla meillä on oma tarina, ja koetaan asiat omalla tavallamme.

Jokatapauksessa, mä tuun aina muistelemaan lämmöllä ja rakkaudella kaikkia niitä ihmisiä ketkä mun elämässä on olleet, vaikka ne olisikin päättynyt huonoissa merkeissä. Täytyy vaan muistaa, ettei kukaan meistä oo täydellinen ja kaikki meistä tekee joskus virheitä. Niin minä, kuin muutkin.

Rakkaus ei kai koskaan katoa, mutta muuttaa muotoaan?

 

Yksinäisyys

Mä tein pitkään töitä sen eteen, että sain kaikki perusasiat kuntoon ja oman elämän jonkunlaiseen tasapainoon. Mulla oli ystäviä tukena, ne oli kuin enkeleitä. Kannatteli siivillään, jotta tätä elämää olisi edes hiukan kevyempi mennä eteenpäin. Ja mä todella oon ikuisesti siitä kiitollinen niille, ketkä pysyivät rinnallani.

Mä en oo kovin helppo tapaus enkä mä päästä kovin helposti ihmisiä mun lähelle koska mä oon kaikkien kokemuksien jälkeen aika arka. Tai jotenkin nyt mä oon alkanut huomata että miten paljon kaikki menneet kokemukset vaikuttaa siihen millainen mä oon nyt. Oon aiemmin nähnyt vaan sen positiivisen vaikutuksen; sen miten osaa nauttia pienistä asioista ja elämänarvot kaikkinensa on muuttuneet erilaiseksi. Mutta nyt oon alkanut tajuaan sen, miten paljon ne kaikki kokemukset on vaikuttanut muhun negatiivisesti. Ehkä isoin sellainen ongelma on se että pelkään kokoajan että mut hylätään ja etten riitä sellasena kun oon. Ne kaikki ajatukset juontaa juurensa ihan näistä lapsuuden kokemuksista.

Mä oon tällä hetkellä aika yksinäinen loppujen lopuksi. On mulla ystäviä ja perhe, ja oon erittäin kiitollinen niistä. En siis tarkoita etteikö mulla ois ihmisiä mun elämässä, vaan sitä kun mun elämä on pääasiassa sitä että oon kotona. Yritän opiskella kotona, ja elän muun ajan lapsen kanssa kotona. Vietän illat yksin kotona. Käyn toki viettämässä välillä omaa aikaa ystävien kanssa, mutta se arki mitä elän, on aika yksinäistä. Nytkin mä istun pimeessä asunnossa yksin ja kirjoitan tätä blogia. Jotenkin oon ajatellut, että nyt on mun aika olla ja elää yksin, opetella siihen ja käsitellä ensin ne kaikki vaikeat asiat, jotta myöhemmin on helpompi sitten elää ja jakaa elämää jonkun toisen kanssa. ”Ei voi osata elää jonkun toisen kanssa, jos ei ensin osaa elää yksin”.

En mä sitä kiellä, ettenkö mä silti kaipaisi mun arkeen jotain toista ihmistä, sitä rakkautta ja sen tuomaa iloa, onnea. Ja kun tiedän miten paljon mulla olis annettavaa jollekin.. Se vaan ensin se vaatii sen että löydän kohdalleni sellaisen ihmisen joka näkee mussa sen kaiken mitä oon, ja mitä voin olla ja jaksaa olla sinnikäs koska aluksi mä oon vähän sulkeutunu, en oikein pysty antaan paljoo itsestäni. Häpeen ja mietin liikaa asioita ja jotenkin oon vaan tosi varovainen ja arka. Miten vaikeeta se voi olla että ois vaan sellainen kun on?

Ainakin mä teen kokoajan töitä sen eteen, aion siinä asiassa parantaa tapani ja joskus huomata sen että mä voin olla juuri sellainen kun mä oon, miettimättä liikoja.

Oon jo oppinut elään hetkessä ja nauttiin elämän pienistä asioista. Opin ihan varmasti joskus myös arvostaan itseäni ja olemaan täysin oma itseni?

”Mitä tai ketä rakastat eniten? Kuinka monentena mainitset itsesi listalla?”

Muista rakastaa myös itseäsi.

Minun blogini

Aloin miettimään tätä mun blogin kirjoittamista; miettimään erilaisia aihealueita ja omia eri elämänvaiheita mistä kertoisin. Mulle on kerennyt tapahtua aika paljon 24 vuoden aikana.

Ajattelin kertoa blogissani mm. lapsuudestani, jota elin alkoholismin keskellä. Ajattelin kirjoitella myös joskus itse alkoholismista. Räkäinen juoppo, sairas vai molempia?

Alkoholismi on mulle sydäntä lähellä oleva aihe. Se kiehtoo mua, haluun tietää siitä kaiken ja haluan joskus tulevaisuudessa päästä työskentelemään alkoholistien kanssa. Mä en oo sellainen tuomitseva että ”hiton juoppo” vaan päinvastoin ajattelen että alkoholismi on sairaus ja silloin sellaiseen syvään ojaan joutunut ihminen tarvitsee kaiken avun ja tuen mitä voi saada. Suunta voi olla vain ylöspäin.

Kirjoitan myös lukuisista omista kokemuksista, mitä elämän varrella on tapahtunut. Mm. siitä kun muutin sijaisperheeseen ja siitä kun katkaisin välit biologiseen isääni sekä hänen kohtaamisestaan kuuden vuoden jälkeen. Tai siitä kun minut pahoinpideltiin ollessani raskaana. Tai kun muutin jatkuvasti, ja elin elämää ihmisen kanssa joka oli 5 vuotta käyttänyt huumeita.

Ootko muuten koskaan ajatellut millaista on elää sellaisen ihmisen rinnalla joka toipuu huumeriippuvuudesta? Millaista on olla sellaiselle ihmiselle tukena käänteessä kun käänteessä ja pelätä kokoajan? Mitä kaikkia asioita siihen liittyy? Koin sen kaiken, mutta koin myös millaista on nähdä kun ihminen voittaa itsensä niin täysillä ettei kukaan ikinä. Tai sen kun loppujen lopuksi kaikki vuosien työ valuu hukkaan.

Tällä hetkellä mä elän elämää yksinhuoltajana kaikkine iloineen ja suruineen. Mä oon tosi tyytyväinen mun tilanteeseen. Joskus vaan toivoisin, että löytäisin vielä rinnalleni jonkun sellaisen ihmisen joka arvostaisi minua, hyväksyisi mut täysin sellaisena kuka oon ja pysyisi mun vierellä tuli vastaan mitä tahansa. Mä en vaadi paljoa mieheltä. Mulle on vaan tärkeintä se että kokee olonsa rakastetuksi ja että se toinen on siinä eikä se oo menossa mihinkään sun elämästä.

Pääasiassa kirjoitan tätä blogia siitä millaisen taistelun olen itse elämässäni käynyt ja kuinka olen vaikeista asioista selvinnyt. Mun yksi teksteistä tulee olemaan ”selviytymisen vuosi”, koska mulla oli sellanen ja se oli mulle erittäin tärkeä vuosi.

Mun tarina on selviytymistarina. Ja se tarina kertoo siitä että tärkeintä elämässä ei ole se ettei koskaan kaadu, vaan se että jaksaa aina nousta.

Elämä on nyt ja tässä.

Alkuhöpinöitä

Oon aina haaveillut blogin pitämisestä, mutta mulla ei jotenkin oo ollut voimavaroja siihen. Nyt mä kuitenkin päätin että alan kertomaan omaa tarinaani tänne, mutta mistä aloittaisin?

Mä olen 24-vuotias yksinhuoltajaäiti ja opiskelija. Mulla on takana lukuisia vaikeita kokemuksia, joista olen selvinnyt. Koen jotenkin että nyt kun suurin osa asioista on takanapäin, olen valmis kertomaan niistä enemmän.

Olin tossa alkamassa päiväunille ja selailin instagramia, aloin jotenkin eritavalla kattoon kaikkien kuvia. Katoin ja mietin että meillä jokaisella on oma tarina. Meillä jokaisella on omat huolet ja murheet, omat salaisuudet ja haaveet. Katoin ihmisten profiilikuvia ja mietin, että mitähän tuonkin hymyn takaa löytyy, millainen on hänen tarinansa? Sit aloin miettimään omia kuvia ja sitä että mitähän itse viestitän muille, jotka ei asioista sen enempää tiedä? Mä olen aurinkoinen, hymyilen paljon ja mulla on elämään positiivinen asenne. Mutta kukapa uskoisi, miten kauheita asioita olen joutunut läpi käymään? Kukapa sen näkisi. Mut ne näkee sen lopputuloksen. Mä olen tullut tällaiseksi. Mut mulla on se oma tarina, miksi olen juuri minä, miksi olen tällainen. Kaikki kokemukset, niin hyvät kuin huonot tekevät minusta kokonaisen, sen mitä olen.

Mä olen alkoholistiperheestä. Kuljin pienenäkin aina kodista toiseen kotiin, äidiltä isälle. Sitten mä vaihdoin paikkakuntaa ja muutin hetkeksi sijaisperheeseen, jossa oli omat ongelmansa. Jonka jälkeen mä muutin taas opintojen perässä eri kaupunkiin. Ja sitten mä taas muutin, ja aloin jatko-opiskelemaan. Jossa alkoi mun vaikea parisuhde ihmisen kanssa, joka oli 5 vuotta käyttänyt huumeita. Mä autoin sen irti niistä. Me tehtiin lapsi. Ja voitte varmaan arvata loput? Mä jäin yksinhuoltajaksi, eikä mun lapsella ole isää. Mulla on kuollut ystäviä, mulle on tehty hirveitä asioita. Niinkun varmasti meille jokaiselle.

Meillä jokaisella on se oma tarina, oma matka kuljettuna ja omat suunnitelmat tulevaan. Mua kiehtoo erilaiset tarinat ja kokemukset ja se miten ne on vaikuttanut ihmiseen, miten jostakin ihmisestä on tullut juuri sellainen kun se on.

Miksi nimi ”toiseen kotiin”? Saatoit huomata edellä kerrotuista, että mä olen kokoajan muuttanut, kokoajan sopeutunut, muuttanut ja rakentanut kotia sekä elämää uudelleen ja uudelleen. Mä olen mennyt kokoajan kodista toiseen. Ja siitä mä aion kertoa enemmän myöhemmin. ”If you can dream it, you can do it” taas oli itselle sellainen lause, mikä heti kolahti. Se kulkee mulla läpi elämän mukana ja muistuttaa siitä että anna palaa. Tee asioita mitkä tekee sut onnelliseksi: ”Whatever you decide to do, make sure it makes you happy”. Kaikista tärkeimpänä lauseena silti itselle on ”Per Aspera Ad Astra”, eli vaikeuksien kautta voittoon. Koska näin se vaan on. Mä oon voittanu vaikeudet ja tulen voittaan ne jatkossakin, vaikka välillä tuntuisikin toivottomalta.

Mä olen sellainen rautanen, positiivisella asenteella varustettu selviytyjä jolla hymy irtoaa helposti. Mä osaan arvostaa niitä elämän pieniäsuuria asioita, mitkä on hyvin. Saan niistä voimaa jaksaan aina uudet ja uudet haasteet elämässä. Musta tuntuu, että mut on luotu taistelemaan enkä mä aio luovuttaa koskaan. Enkä mä valita pienistä. Mä tiiän mitä se on, kun on oikeesti asiat aivan päin helvettiä. Oon nähnyt sen omassa ja toisen ihmisen elämässä.

Mut se mitä oon oppinut ehkä kaikista eniten… on se, että kaikesta selviää kun jaksaa taistella. Ihan kaikesta. Ja entä kun ei jaksa taistella? Se onkin se toinen asia; yksin täällä ei pärjää kukaan. Jokainen meistä tarvii joskus tukea ja apua, ja on ehdottoman tärkeää että itse auttaa aina toista kun vaan mitenkään pystyy, oli ne asiat sitten pieniä tai suuria. Mutta tärkeintä on, ettei kukaan jää yksin, ja on tärkeää että ottaa vastaan apua kun sitä tarttee. Mäkin oon tehnyt molempia ja tuun tekemään niin aina.

Ehkä tää on tämmönen sekamelskasoppa tää mun blogi, mutta kerron mun ajatuksia ja kokemuksia, mitä mieleen juolahtaa. Kerron tarinoita, kerron ajatuksia ja kokemuksia. Joistakin vähän enemmän ja joistakin vähän vähemmän.

Jatkan kirjoittamista aina kun ehdin ja jaksan, aurinkoista sunnuntaita kaikille!