Mä tein pitkään töitä sen eteen, että sain kaikki perusasiat kuntoon ja oman elämän jonkunlaiseen tasapainoon. Mulla oli ystäviä tukena, ne oli kuin enkeleitä. Kannatteli siivillään, jotta tätä elämää olisi edes hiukan kevyempi mennä eteenpäin. Ja mä todella oon ikuisesti siitä kiitollinen niille, ketkä pysyivät rinnallani.
Mä en oo kovin helppo tapaus enkä mä päästä kovin helposti ihmisiä mun lähelle koska mä oon kaikkien kokemuksien jälkeen aika arka. Tai jotenkin nyt mä oon alkanut huomata että miten paljon kaikki menneet kokemukset vaikuttaa siihen millainen mä oon nyt. Oon aiemmin nähnyt vaan sen positiivisen vaikutuksen; sen miten osaa nauttia pienistä asioista ja elämänarvot kaikkinensa on muuttuneet erilaiseksi. Mutta nyt oon alkanut tajuaan sen, miten paljon ne kaikki kokemukset on vaikuttanut muhun negatiivisesti. Ehkä isoin sellainen ongelma on se että pelkään kokoajan että mut hylätään ja etten riitä sellasena kun oon. Ne kaikki ajatukset juontaa juurensa ihan näistä lapsuuden kokemuksista.
Mä oon tällä hetkellä aika yksinäinen loppujen lopuksi. On mulla ystäviä ja perhe, ja oon erittäin kiitollinen niistä. En siis tarkoita etteikö mulla ois ihmisiä mun elämässä, vaan sitä kun mun elämä on pääasiassa sitä että oon kotona. Yritän opiskella kotona, ja elän muun ajan lapsen kanssa kotona. Vietän illat yksin kotona. Käyn toki viettämässä välillä omaa aikaa ystävien kanssa, mutta se arki mitä elän, on aika yksinäistä. Nytkin mä istun pimeessä asunnossa yksin ja kirjoitan tätä blogia. Jotenkin oon ajatellut, että nyt on mun aika olla ja elää yksin, opetella siihen ja käsitellä ensin ne kaikki vaikeat asiat, jotta myöhemmin on helpompi sitten elää ja jakaa elämää jonkun toisen kanssa. ”Ei voi osata elää jonkun toisen kanssa, jos ei ensin osaa elää yksin”.
En mä sitä kiellä, ettenkö mä silti kaipaisi mun arkeen jotain toista ihmistä, sitä rakkautta ja sen tuomaa iloa, onnea. Ja kun tiedän miten paljon mulla olis annettavaa jollekin.. Se vaan ensin se vaatii sen että löydän kohdalleni sellaisen ihmisen joka näkee mussa sen kaiken mitä oon, ja mitä voin olla ja jaksaa olla sinnikäs koska aluksi mä oon vähän sulkeutunu, en oikein pysty antaan paljoo itsestäni. Häpeen ja mietin liikaa asioita ja jotenkin oon vaan tosi varovainen ja arka. Miten vaikeeta se voi olla että ois vaan sellainen kun on?
Ainakin mä teen kokoajan töitä sen eteen, aion siinä asiassa parantaa tapani ja joskus huomata sen että mä voin olla juuri sellainen kun mä oon, miettimättä liikoja.
Oon jo oppinut elään hetkessä ja nauttiin elämän pienistä asioista. Opin ihan varmasti joskus myös arvostaan itseäni ja olemaan täysin oma itseni?
”Mitä tai ketä rakastat eniten? Kuinka monentena mainitset itsesi listalla?”
Muista rakastaa myös itseäsi.