Elämäni raskain vuosi. Luulin, että olin jo kokenut kaiken.
Luulin että olin ollut pohjalla. Mutta palataan aikaan jolloin oli kevät 2018.
Hukkasin hetkeksi itteni, elämäni ja kaiken järjestyksen päässäni. Että mitä haluan, kuka oon ja miksi mä oon ja miksi mä haluan. Mun parisuhde oli kovilla, ja niin olin minäkin.
Olin raskaana. Se oli pienenpieni elämänalku mun kohdussani. Mutta viikkojen 8+6 jälkeen mun kohtu tyhjentyi tai ainakin luulin niin. Pyörin omassa oksennuksessa olohuoneen lattialla samalla itkien, huutoitkien ja oksennellen ja musta tuntu että tukehdun. Että haluun kuolla siihen paikkaan heti. Mä oikeesti toivoin sitä, se sattu niin paljon. Se tuska oli henkinen ja se oli fyysinen. En edes osaa sanoa kumpi sattui kovempaa.
Meni päiviä, ja olo alkoi hieman helpottua. Mutta äkkiä iski takapakki kun vatsa alkoi kipuilla kovaa. Silloin illalla attelin että no kyllä se tästä menee ohi. Mutta ei se menny. Aamulla heräsin kipuun jota en tienny ees olevan olemassa kun se oli niin kamala. Huusin kivusta, kirjailmellisesti huusin. Se oli niin kova kipu. Mies lähti viemään mua sairaalaan. Mun kohtu oli tulehtunut, koska se ei ollutkaan täysin tyhjä. Jäin sairaalaan ja kohtua tyhjennettiin. Se sattui aivan kamalasti, ja oli henkisesti todella, todella raskasta. Sain antibiootit ja tulehdus alkoi hellittämään.
Ei aikaakaan, kun vatsa alkoi kipuilla jälleen. Ja taas oltiin sairaalassa. Ja taas antibiootit. Ja vielä tämän jälkeen kohtu tulehtui kolmannenkin kerran ja menin taas lääkäriin.
Tähän mennessä oli jo mennyt viikkoja kamalissa kivuissa ja tuskissa. Sohvalla maaten ja itkien. Samalla hoidin taaperoa ja odotin aina miestä kotiin töistä auttamaan. Kolmen kohtutulehduksen ja 3×2 antibioottikuurin jälkeen vihdoin sain avun ja helpotuksen kun pääsin kohdun tähystysleikkaukseen, jossa poistettiin se tulehdusta aiheuttava palanen.
Leikkauksen jälkeen olo oli sekava. Itkin vaan ja koitin ajatella positiivisesti että nyt se on ohi. Nyt saa hengähtää. Ja meidän onneksi se olikin. Luojalle kiitos, mulla oli mies tukena kokoajan, joka hetkessä. En ikinä olisi selvinnyt tästä kaikesta ilman hänen tukeaan. En pystynyt puhumaan asiasta kenellekkään. Enkä pysty vieläkään. Se sattuu liikaa.
Moni ystävä mietti sillon että miksei meistä, varsinkaan miehestäni oikein kuulu mitään.. miksei tule mihinkään juttuihin.. mutta totuus on yleensä toisenlainen, mitä ihmiset päällepäin näkevät. Mutta mä oon sitä mieltä, että oikeat ystävät ymmärtävät. Jos ei heti, niin jonain päivänä myöhemmin.
Selvisin tästä, niinkuin kaikesta muustakin aina olen selvinnyt. Jossain tässä välissä menin myös kihloihin. Mua kosittiin! Olin superonnellinen!
En vaan voinut arvata mitä oli vielä edessä. En ikinä olisi voinut kuvitellakaan silloin, millainen vuosi on vielä edessäpäin. Taistelun vuosi.
Tästä vain vähän aikaa eteenpäin suunnittelimme perhelomaa Turkkiin. Ai että olimme innoissamme, yhteinen lomamatka! Vihdoin jotain ihanaa!
Päivä ennen lomalle lähtöä aamulla heräsin äitini soittoon. Kuulin heti äitin äänestä että jotain kamalaa on tapahtunut ja kysyinkin että mitä on tapahtunut? Äiti vastasi että ”jotain ihan hirveää” ja kysyin vaan että mitä? mitä? Ja äiti vastasi että ”Mari.” Aloin huutamaan että mitä, ei, ei eieieieiei ja äiti vain sanoi että ”Mari on kuollut.” Aloin huutamaan että ”mun pitää soittaa A:lle (Mun miehelle), se ei oo kotona, mun pitää soittaa A:lle.” Hän olikin onneksi jo melkein kotona. Mun rakas serkku oli kuollut, ihan yhtäkkiä. 27 vuotiaana, täysin varoittamatta.
Tästä päivästä alkoi elämäni kovin kamppailu.
Itkin päivän. Pakkasin. Päätin että mää selviän siitä reissusta, taaperon tähden sinne on lähettävä. Tuli seuraava aamu ja oli reissuunlähtöpäivä. Mieheni puhelin soi. Hänen isä oli kuollut. Ei voi olla totta, kaksi kuolemantapausta peräkkäin. Miten tästä selviää? Lento lähtee pian.. Siinä oli mieli kovilla mutta päätimme lähteä. Taaperon tähden. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä virhe.
Alkuloma meni ihan hyvin, sitä jotenkin yritti sulkea kaiken pahan mielestä ja keskittyä lomamatkaan. Se oli vaikeampaa kun olis voinut uskoa. Mutta me yritettiin parhaamme. Loppulomasta aloin saamaan paniikkikohtauksia. Pelkäsin kokoajan että kuolen. Mun mieli oli mennyt sekaisin. Pelkäsin kokoajan että kuolen, sydän hakkasi lujaa ja luulin että saan sydänkohtauksen. Peittelin omaa pahaa oloani. En saanut itkettyä. Se kaikki tuska oli mun sisällä. Pelkäsin vaan kokoajan että kuolen. Lennot varsinkin oli ihan hirveitä.
Loppulomasta alkaen tähän päivään saakka oon pelännyt kokoajan että kuolen. En tiiä mitään hirveämpää asiaa, kuin se että kokoajan pelkää että kuolee. Sitä ei voi selittää. Sen tietää vaan jos sen on tuntenut. Mutta se on jotakin aivan hirveää. Ja niin sairasta, tiedän senkin. Valitettavasti.
Loman jälkeen alkoi hautajaisien suunnittelu, ja kaikkea oli. Elin hirveässä sumussa kokoajan. Loman jälkeen yhtäkkiä väsähdin ja sekosin jotenkin ihan täysin, ja menin sairaalaan. En ymmärtänyt mitään mitä mun ympärillä oli, ja oksentelin. Kai se shokkitila iski sillon. En muista kunnolla edes sitä aikaa. Olin sairaalassa jonkin aikaa tipassa ja nukuin.. en mä oikein edes tiedä miksi mä olin siellä. Voin vaan kuvitella miten rankkaa se oli mun miehelle. Mulle se Marin kuolema vaan oli liikaa. En enää vaan pystynyt mihinkään.
Pikkuhiljaa siitä pahimmasta shokista kuitenkin alkoi toipua ja tuli päivä kun tein positiivisen raskaustestin. Voi sitä tunteiden vuoristorataa. Pelotti, mutta olin niin onnellinen. Me oltiin niin onnellisia. Halusin heti kertoa kaikille, jotta en jää yksin sen asian kanssa. Että nyt mä otan ihmisiä mun lähelle tueksi tähän kaikkeen, mitä ikinä vastaan tulee. Oli helpotus, kun asiaa ei tarvinnut salailla edes aluksi.
Ajattelin että voi että miten ihanaa. Nyt me saadaan uusi alku. Sain toivoa elämään aivan hirveästi. Mutta voi mitä olikaan vielä edessä.
Oksentelin päivästä toiseen. Useasti päivässä. Se oli todella hankalaa. Ei voinut käydä kaupassa, en voinut mennä mihinkään. Itkin ja oksentelin. Meni monta, monta viikkoa kun oksentelin. 3 kuukautta siinä taisi yhteensä mennä. Se oli hirveää aikaa. Taapero ihmetteli mikä äitillä on, mutta onneksi sitten alkoi ymmärtämään että ei äitillä ole hätää. Edelleen päivät vaan rukoilin kotona ja laskin tunteja, että millon mies pääsee töistä kaveriksi.
Alkuraskauden tienoilla alkoi myös outo lihasheikkousoire. Olin ihan varma, että mulla on ALS tai joku muu vakava sairaus ja en kohta pysty kävelemään tai mitään ja kuolen. Pelkäsin sitä ihan tosissaan. Mun lihakset ei meinannut kantaa sen verran että kävin postilaatikolla. Kävin lääkärissä, mutta selittäviä syitä ei löytynyt. Kävin asian tiimoilta lukuisia kertoja lääkärissä. Mua tutkittiin vaikka miten. Verikokein ja pään magneettikuvauskin tehtiin. Myöhemmin vielä tehtiin ENMG-tutkimus. Mistään ei löytynyt poikkeavaa. Tämäkin tarina on pitkä ja monivaiheinen, mutta tässä asiasta lyhyesti. Loppujen lopuksi kilpirauhasen vajaatoiminta oli mennyt liikatoiminnan puolelle, ja nämä oireet selittyivät sillä, sekä myöhemmin myös helpottuivat kun arvot saatiin jälleen kohdilleen.
Jossain siinä raskausviikko 13 tienoilla mun vatsa alkoi kipuilemaan. Kovaa. Ja menin sairaalaan. Pelkäsin että menetän taas lapsen. Itkin ja pelkäsin ja olin melkeen varma että menetän tämän lapsen. Sairaalaan mentyäni kuunneltiin heti, että sikiö on elossa eikä hänellä ole hätää. Jotain ylimääräistä siellä kuitenkin näkyi olevan. Minut vietiin vatsan MRI:hin. Mietin että taas oon sairaalassa. Mitähän seuraavaksi.
Illalla itkin osastolla yksin ja odotin kuvauksien tuloksia. Lääkäri tuli ne minulle illalla kertomaan. ”Jotain siellä on, mutta emme tiedä mitä. Joku muutos. Siinä kohtulihaksen sisällä.” Se oli pelottava lause. Kerkesin ajatella jo kaikenlaista, yllättäen. Lapsi kuitenkin oli kunnossa, mutta kohtu ei. Näin sen siinä vaiheessa ymmärsin. Kyselin lääkäriltä asiasta ja kysyin mm. että voiko raskaus jatkua normaalisti ja hän sanoi että ei voi luvata sitä minulle vielä tässä vaiheessa. _Ei voi luvata_. Purskahdin itkuun ja pelkäsin niin paljon. Samalla kivut olivat aivan hirveät. Jouduin ottamaan kovia kipulääkkeitä että pystyin olemaan. Lääkärit ei tienneet siinä vaiheessa vielä mikä se muutos on. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli kohdun lihaskasvain, eli myooma joka oli mennyt kuolioon. Myoomanekroosi. Siksi niin kovat kivut. Sille ei voitu tehdä mitään. Ainoa mitä pystyi, oli kivun hoito.
Vihaan sairaalassa oloa, joten halusin väkisin kotiin, mutta kävin 3 viikon ajan aina välillä sairaalassa kivunhoidossa, mutta pääasiassa lääkitsin itseäni kotona kipulääkkeillä ja makasin tuskissani.. Mies joutui välillä olemaan töistä pois sen takia, että hoiti minua ja lasta. Siinä ei paljon ollut aikaa muulle, kun sille että selviää vaan päivästä toiseen. Yhä päivät laskin tunteja että saan miehen töistä kotiin kaveriksi.
Myooma rupesi kutistumaan itsekseen ja pikkuhiljaa kivut helpottuivat. Minua kuitenkin ultrattiin vähän väliä ja tilannetta sekä raskautta seurattiin tarkoin. Viimeisin kontrollikäynti sovittiin rakenneultralle.
Rakenneultraa odotettiin kovasti. Saadaan tietää sukupuoli. Oltiin muutenkin niin toiveikkaita kun oltiin selvitty tuosta myoomastakin ja hillittömästä pahoinvoinnista! Rakenneultrakaan ei kuitenkaan mennyt toivotulla tavalla.
Lääkäri tutki ja tutki, aloin huomata että jokin on pielessä. Lääkäri tutki niin tarkkaan. ”Sikiöllä on toinen aivokammio laajentunut.” Tuntu että tajunta alko heti hämärtymään, paniikki iskeä ja yritin vaan kuunnella ja ymmärtää mitä se tarkoittaa. Saatiin lähete sikiötutkimusyksikköön.
Meni muutama päivä ja päästiinkin heti sitten lisätutkimuksiin. Ajatukset oli sekavat ja pelokkaat, kun ei oikein tienny mistä on kysymys. No, tutkitaan niin selviää, ajattelin.
Mentiin ensin sairaanhoitajan huoneeseen jossa hoitaja haastatteli meitä. Ensimmäinen kysymys oli, että mikäli sikiöllä todetaan jokin kromosomipoikkeavuus tms, haluammeko keskeyttää raskauden. Kyllä tai ei? Katoimme vaan toisiamme miehemme kanssa, emme yhtään olleet valmistautuneet tällaisiin kysymyksiin. Se tuntu niinkun puukoniskulta, että tällaisia asioita joutuu edes ajattelemaan. Ei haluta, sanottiin. Seuraava kysymys oli että haluammeko lapsivesipunktioon, jossa on keskenmenoriski? Öö, siitä lisää pää pyörälle. Itkin. En minä tiennyt asiasta mitään, niin miten osaisi vastata tällaiseen kysymykseen? Sanottiin että tarvitsemme aikaa miettiä tätä asiaa. Sitten menimme lääkärin vastaanotolle. Ultrattiin, ja todettiin että aivokammio on yhä laajentunut. Jäimme miettimään lapsivesipunktioasiaa ja myöhemmin päätimme että tehdään se. Lisäksi myöhemmin otettiin sikiön MRI. Se oli muuten kolmas magneettikuvaus tälle raskautta. Illat mietimme ja itkimme mieheni kanssa, että mikähän meidän vauvalla on ja miten kaikki tulee menemään. Se oli kamalaa aikaa, huoli oli niin kova ja samalla piti selvitä kaikista muistakin arjen asioista.
Tuli lapsivesipunktion aika. Mies ei päässyt mukaan, niin äiti tuli onneksi tueksi. Se oli ihan hirveä kokemus. Pelotti niin paljon. Pelotti vauvan puolesta, pelotti oma kipu ja pelotti mitä sieltä tulee vastauksia.. Se sattui, ja itkin vain kun sitä otettiin. Olin siinä vaiheessa jo niin loppu kaikkeen tähän..
Jäätiin sitten odottelemaan vastauksia pariksi viikoksi ja muistaakseni jouluksi saatiin tietää, että näytteestä ei löytynyt mitään poikkeavaa, kuten ei MRI:stäkään ja keskenmenoriskiaika selätettiin samalla myös. Huoli ohi. Pelko ohi. Aivokammio on siis lievästi laajentunut jostain syystä, mutta sen ei pitäisi vaikuttaa ihan mihinkään ihan mitenkään, koska muut tutkimukset olivat kunnossa. Näinollen jäätiin odottamaan syntyväksi tervettä lasta. ❤
Aivokammioasiaa seurattiin loppuraskauteen saakka eikä se laajentunut missään vaiheessa enempää.
Kun tästä oltiin selvitty, alkoivat ennenaikaiset supistukset. Sain supistuksenestolääkkeitä ensimmäisen kerran rv 25. Synnärillä piti käydä useasti raskausaikana, ja olinkin yhdessä vaiheessa 3 viikkoa vuodelevossa. Sain nousta vain vessaan. Siinäpä vasta olikin yhtälö toteutettavaksi kun miehen piti käydä töissä ja kotona oli lisäksi 4vuotias. Siinä miehen ystävät vielä ihmettelevät miksei miestä näy eikä kuulu. No siksi, kun kotona on niin vaikeaa. Joskus elämässä on hetkiä, kun ei pysty keskittymään muuhun kun siihen että vaan jotenkin selviää kaikesta. Siinä vaiheessa ehkä toivoisi ystävien tukea ja esimerkiksi kysymyksiä että onko joku huonosti, kuinka voisi auttaa. Mutta tiedän, että toisten on vaikea ymmärtää kun eivät tiedä kaikkea.
Ennakoivat supistukset olivat todella kivuliaita. Loppuajasta en voinut myöskään tehdä yhtään mitään. Päivät meni supistusten kourissa ja synnärillä ravatessa kun synnytys meinasi käynnistyä vähän väliä. Olin niin väsynytkin kokoajan. Varastorautakin oli ihan lopussa. Ferritiinilukema vain 9 (!!!).
Loppuraskaudessa huolenaihetta toi vielä se, kun vauva oli perätilassa mutta onneksi viime metreillä hän päätti kääntyä oikein päin💙
Huhtikuussa 2019 meille syntyi terve ihana poika. Käynnistyksellä, täysiaikaisena, pää edellä. 💙
Luojalle kiitos hänestä.
Pelkästään vuoteen 2018 mahtui 117 lääkärikäyntiä. Minusta se on aika hurja määrä. On tullut kaikenmaailman tutkimukset, osastot ja hoidot tutuksi. Nyt vuoden 2019 aikana ollaan varmaan jo samoissa lukemissa uudelleen.
Nämä asiat on ollu minulle erittäin raskaita läpi käytäväksi, eikä oikeastaan ole ehtinyt edellisestä kunnolla selvitä kun on tullut jo uusi asia.
Vauvan syntymän jälkeen alkoi heti ristiäisten ja esikoisen synttärien järjestäminen, sitten hääjärjestelyt. Yhtäkkiä löydettiin talo joka ostettiin ja nyt pitäis muuttaa. Unelmat tulee todeksi, mutta ei tässä tahdo mukana pysyä.
Kaikki on nyt tavallaan niin hyvin. Niin hyvin päällepäin, mutta oma keho ei ole vaan yksinkertaisesti pysynyt mukana kaikessa ja on mennyt tavallaan tilttiin. Saan jatkuvia paniikkikohtauksia, hirveitä rytmihäiriöitä ja on aivan ongelmia oman jaksamisen kanssa.
Tätäkin kirjottaessa sain useita paniikkikohtauksia ja tätä tekstiä piti kirjoittaa monessa erässä että pystyin siihen. Teksti voi olla sekavaa, mutta niin on ollut elämäkin.
Lopputulos on se, että kun suurimmat kriisit on selätetty, keho väsähti. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Välissä piti myös olla vauvan kanssa sairaalassa kun hänelle tuli munuaisiin asti levinnyt virtsatieinfektio. Voi pientä reppanaa 💙
Onko ihmekkään että tällaisen jälkeen keho on tiltissä, mieli sekaisin ja hirveä väsymys kokoajan? Ei varmaan.
Ehkäpä seuraava teksti on vähän keveämpää kerrottavaa? Toivon ainakin niin.
Pian muutamme ihanaan omaan omakotitaloon ja menemme naimisiin. Mulla on maailman ihanin perhe ja maailman ihanin mies. Sellainen, joka on läsnä. Läsnä minulle ja läsnä lapsille. Perhe on aina ykkönen! Näistä asioista saan voimaa jaksaa päivästä toiseen. ❤